Miten kaikki voi taas tuntua niin synkältä ja vaikealta? Tiedättekö tunteen, kun mikään ei tunnu miltään ja kaikki tuntuu pahalta. Minua suorastaan hävettää aloittaa taas tämä sama vanha virsi, mutta minkäs teet. Ahdistaa.

Joudun välillä toistelemaan itselleni ääneen, että älä anna periksi koska sinulla on poika ja ympärilläsi ihmisiä, jotka välittävät. Ja sitten näinä iltoina kaikki tuntuukin ihan yhdentekevältä. Itkettää vain pirusti. Oksettaa.

Olen jonkun aikaa voinut taas huonommin, mutta olen onnistunut esittämään supersankaria, kunnes tänään jotain vain hajosi sisällä. Ja ikävä kyllä tämä uusi J oli ihminen, joka joutui tämän ratkeamisen todistamaan. Itkin, itkin, itkin, puhuin, niistin ja itkin. Puhelimessa onneksi, ettei toinen hukkunut räkään. Ei meistäkään mitään tule, vaikka sydämeni olen taas menettänyt - enkä minä sitä sydäntä suinkaan itkenyt. Pitäköön.

Hitto, että hävettää olla tällainen. Sotkuinen koti, henkilökohtainen konkurssi, takkuiset hiukset, muut hoitavat lastani...

Voin toki olla ylpeä siitä, että ihmiset luulevat minun voivan ihan saatanan hyvin (paitsi tämä uusi J). Voisinkohan paremmin, jos en aina esittäisi ja yrittäisi niin kovin...

Ai niin ja kiitos vanhat kantikset, että muistitte minut! Eritoten Vintti, joka muisti jopa nimpparini! Ihania ootte.